Tänä yönä laitetaan toistemme hiukset leteille.

Heips!
En oo taas parii päivää postaillu mitää mut ei oo ollu vaa yhtää ylimääräst aikaa :(. No, mitä sit oon tehny näin päivin? En oikeastaa mitää! Eilen datasin koko päivän ja tänää kävin äitin ja siskon sekä veljen kans Pirsmas, Tokmannis ja Seppäläs. Tokmannist sain semmose inana Miini-Hiiri kirjotusalustan ja Prismast kulmakansin. Prismast katoin myös koululaukkui mut ainakaa viel ei oo löytyny mitää mieluista. Seppäläs katottii semmost haalarii mut siit ei oollu ku jtn iha pienii kokoi enkä saa itteeni sullottuu semmosee.
 Ravitsemusterapeutti sano et tarvis saad 2 vuodes n. 25kg pois  et olisin normaali painonen. Ja sen hän mä teen! Ei se oo ku reilu kilo per kuukausi. Mun mielest enemmänki sais lähetee. Mitä enenmmän sen parempi. 30-40 kg olis iha mukava saad pois täsä 5 vuode sisäl...
 Juu sekavaa tekstiä eikö? :D  Ei mun pitäny alkaa tääl blogis selittää mu painost mut se ny vaa sattuu kuuluu aika suureks osaks mu päivää. Joka ruoka pitää punnit ja laskee kalorit. Illal pitää laskee päivä kalorit yhtee ja ne ei sais men yli 1500. Yleensä ne pysyyki siel 1400 ja 1450 välil ja völil menee jopa tonki alle, sehän on vaa hyvä asia. Sit ko koulu alkaa ni toi voi ol aika vaikeet ko ei siel ehdi punnittee ruokaa.
 Nykyään voi alkaa itkea ihan pienistäkin asioista kuten jos lempi paitani ei olekkaan puhtaana kun haluaisin pukea sen päälleni. Käteni ovat rumat. Täynnä arpia ja jaoka helvetin kesä ne palaavat mustuttamaan minua siitä kuinka paska olen. Ja joka kesä niitä on aina enemmän. Jonain päiänä murrun totaalisesti. Ja sitä minä pelkään.
Viime keväänä niin kävi. Olin koulussa. Satoi vettä. Mieleni täyttyi taas niistä itsetuhoisista ajatuksia. Halusin kuolla. Ystäväni J tuli kysymään minulta onko kaikki hyvin. Yritin hymyillä. En pystynnyt. Aloin iktkemään. Itkin hänen olkapäätä vasten varmaan kymmenen minuuttia. Onneksi J sai minut tajuamaan että tarvitsen apua. Käyn terapiassa. Seuraava aikani on 14.8 klo 15.15. Silti edelleen haluan kuolla aina välillä. Tuon mörön lisäksi minussa asuu toinenki mörkö. Syömishäiriö. Lievä mutta silti.

Mutta tarviiko aina esittää vahvempaa mitä on?
Onko pakko aina olla reipas ja jaksaa hymyillä iloisesti kuten ennenkin?
Entä jos eivaan enää yksi päivä jaksa?
Olenko silloin häviäjä?
Olen. Olen epäonnistunut. Olen täysi paska. Häviäjä. Täys nolla.
Vai olenko?

Perheeni lähtee torstaina pohjanmaalle asuntovaunun kanssa. He menevät Poverparkkiin ja tuuriin. Jään kotiin sillä en halua istua autossa niin pitkiä matkoja. Enkä myöskään pidä huvipuistoista. Liikaa ihmisia. Ilkeitä katseita. Naureskelua. Ahdistaa. Tai näin minä sen koen. Menen viikonlopuksi parhaan ystäväni N:än luo. Siellä voi olla rauhassa. Ei tarvitse pelätä mutai ventovieraita ihmisiä. Olen sillon melkein täysin oma itseni. N:ään luotan melkein 100 prosenttisesti mutten aivan. Olen oppinut ettei keneenkään voi luottaa täysin. Jos luottaa niin silloin sinuun voi myös sattua. Pelkään kipua. Ehkä liikaakin. Voisin tehdä postauksen peloistani. Joskus. Ehkä.





Tästä tuli aika sekava mutta ei voi mitään. Anteeksi kirjoitusvirheistä. En jaksa korjata.
 Loppuun vielä kappale johon rakastuin:
Jippu - Eva (Nukutaan kielletyllä iholla)
-Nea